Reissun kahdeksannen päivän aamuna tavaroita pakettiautoon ahtaessa jo vähän puhalluttaa reissun pituus. Mutta ei tässä vielä kaikki! L Alpe d’Huezilla on takataskussaan meille vielä monen monta värikästä kokemusta laidasta laitaan. Tässä vaiheessa aamua emme tosin olleet vielä tästä tietoisia, vaan starttasimme kohteeseen ainoana tietona, että Huezissa on bike park, ja että siellä pääsee ajamaan, koska hissit pyörivät. Ja että siellä on Megavalanche-reitti jonka lähdemme tarkastamaan.
Megavalanche on dramaattisesti erilaista ajamista kuin bike park-ryntäily, sillä se on melko vapaamielisesti noin 3330 metristä vuorenhuipulta aina noin 700 metriin putoava reitti, jolla on mittaa kolmekymmentä kilometriä. Varasimmekin aikaa reitin suorittamiseen reilusti niin, että lähdimme reissun korkeimpaa kohtaa kohti heti kun saavuimme perille alppikylään ja saimme pyörät ja varusteet kasaan. Hissilippu vielä luukulta ja menoksi, kohti tuntematonta. Sivujuonteena mainittakoon että Alpe d’Huezin vessoissa on reikä lattiassa, eipä juurikaan muuta. Ja että hinnat ovat hieman kovempia kuin Les 2 Alpesissa. Nimittäin tämä aamukin meni tuttuun tapaa jarrupaloja etsiessä ja ostaessa! Kovaa hommaa jarruille tämä…
Hississä tapasimme saksalaisen pariskunnan näköisen parin, joilla oli vielä yksi DH-kuski mukana. He olivat menossa myös ajamaan Megavalanchea läpi, ja ainakin saksalainen herrasmies oli ollut kisassakin mukana joten tunti reitin ja antoi parille ensimmäiselle kilometrille hyvät ohjeet. Yläosalla ei muutenkaan ollut liikaa merkintöjä, joten juttutuokio oli kannattava.
Nyt on jo höpisty aiheen sivusta ihan liikaa, joten viimeiset valokuvat korkeuksista ja nokka alaspäin. Ajo alkaa hissiasemalta isomurkulaista huoltotietä serpentiininä ja vähemmän serpentiininä laskien niin, että ensimmäiset sata metriä sulavat korkeudesta varsin nopeasti. Tämän jälkeen reitti muuttuu parempipintaiseksi huoltotieksi, joka kiemurtelee vuoren rinnettä alas kuumaisessa kivisessä ja karussa maisemassa. Reitti jatkuu näin aina jäätikölle asti, joka on Megavalanchen hankalin osio – varsinkin kun olimme myöhään liikkeellä ja jäätikkö oli sulanut alta paljastaen jyrkkiä kallioportaita ja upottavaa soraa, joten työntö- ja kiipeilyhommiksi meni. Itse jäätikköylitys on elokuun alussa lyhyt mutta siinä on syytä olla tarkkana, ettei putoa mihinkään reikään ja/tai että jää ei petä alta. Sitten vielä mukava virran ylitys ja vähän loikotusta huoltotietä pitkin. Alkumatka pienelle lammelle, johon kilpailijat käyttävät Youtube-videon mukaan kahdeksan minuuttia, vei meiltä kolme varttia. Ne osat jotka me kiipesimme alas, mentiin kisassa persliukua pyörän kanssa lunta pitkin!
Lammelta reitti jatkuu ensin erittäin teknistä droppeja sisältävää veitsikalliota pitkin ja muuttuu sen jälkeen nautinnolliseksi, joskin kiviseksi ja liukkaaksi, singletrackiksi, joka kiemurtelee kilometritolkulla solan toisessa rinteessä kaartaen lopuksi oikealle kohti Alpe d’Huezin kylää. Kun käännös on suoritettu loppuun, jatkuu reitti nummella, edelleen alaspäin viettävänä, mutta teräviä lyhyitä nousuja sisältävänä peruspolkuna. Jos vaihde ei ole kohdallaan ylämäen sattuessa eteen, ei se nouse, sen verran raastavia mäet ovat. Tasamaatakin löytyy. Lisäksi alamäessä saa olla tarkkana sillä reittiä ei selvästikään huolleta ja/tai se kuluu nopeasti haastavaan kuntoon. This is enduro!
Kun reitti ylittää Alpe d’Huezin kylän, se menee jonkin matkaa samaa reittiä kuin paikallisen bike parkin eräs sinisistä reiteistä, mutta poikkeaa nopeasti hieman pidempään nousuun kohti Megan toista puoliskoa. Tässä vaiheessa kävimme autolla tankkaamassa kuskit ja reput, ja nousimme hissillä sellaiseen kohtaan, että pystyimme jatkamaan Megan reittiä. Lasse ja Toni jäivät tässä vaiheessa tarkastamaan Alpe d’Huezin bike parkin tarjonnan.
Loppulasku, eli toiset viisitoista kilometriä Megasta, alkavat pitkällä nummiloikotuksella joka tarjosi parhaita kyytejä miesmuistiin. Parin kolmen kilometrin luukuttamisen jälkeen alkavat tiukat bermikäännökset, jotka vievät reittiä jyrkästi alaspäin. Kulumista havaittavissa. Ajoittain on hetkiä jolloin voi hengähtää, mutta ne eivät montaa metriä kestä. Kun siirrytään jylhään ja synkkään kuusimetsään, meno muuttuu jälleen: erittäin syväksi (20-30cm) kuluneet jarrupatit rytmittävät mutkittelevaa reittiä, jolle sisältyy erittäin haastavaa alamäkeä juurakon säestämänä. Ja koko ajan mennään hirveässä kulmassa alaspäin. Toimistomme on takarenkaan päällä, nyt ei pysty satulasta ajamaan. Nyt olisi teknistä, jos sataisi vettä! Edellisen vuoden mutarännivideot, joissa kuskit luisuvat reittiä alas pyörä kainalossa, ei todellakaan ole tarvinnut photoshopata. Team Tuska!
Vielä lyhyt siirtymä metsäauto/hiekkatietä pitkin, ja isketään vielä kerran metsään ja ehkä jyrkimmälle serpentiinimutkabaanalle, jota olemme ikinä ajaneet. Laskimme viimeisen 3,5 kilometrin jyrkkyydeksi muistaakseni -34 .. -37 astetta, joten se kuvaa hieman meininkiä. Jos päästää jarruista, vauhtia on heti 40 km/h ja hetken kuluttua 60 km/h – puolen metrin levyisellä polulla! Lisäksi ylikireissä mutkissa ei ole kallistusta eli bermiä, joten ne on suoritettava kävelyvauhdilla. Janin jarrut keittivät kahdesti loppuosalla. Jostain syystä jyrkkä ja haastava osuus oli kuitenkin niin maukasta, että se jätti hyvät tärinät kroppaan ja mieleen.
Megavalanchen reitti on ihan törkeän haastava, se vaatii kuntoa, ajotekniikkaa, oikean pyörän ja juuri oikean määrän suojia. Reitti jakoi Tuskan retkueen mielipiteet kahtia, joten jos epäilet että rankkuus ei ole sinun juttusi, jätä M väliin, mutta jos yhtään mielenkiinto heräsi, sitä voi suositella.
Alpe d’Huezin bike parkin reitit ovat jälleen kerran hyviä, mutta bermien ja hyppyjen muotoilussa ei olla aivan niin hienolla tasolla kuin Les Deux Alpesin rinteillä. Tekijänä on selvästi olleet eri miehet. Kun L2A:n nokat ja bermit ovat tasalaatuisia ja loogisia, on Huezissa erittäin paljon nokkia jotka heittävät odottamattomiin suuntiin. Tästä kritiikistä huolimatta Huez on suositeltava paikka, mutta meistä oli hyvä että pääsimme ajamaan muuallakin tällä reissulla. Bike park tarjoaa muuten hupaisan nurmikkokurvailun, jossa tasaiseen rinteeseen on merkitty serpentiiniura. Kertahuraus tätä reittiä tarjosi reissun parhaat naurut, sen verran järjetöntä luisuttelu nurmikolla oli.
Viimeinen yöpaikkamme on Bourg d’Oisansin kylässä, johon voi vaikka ajaa XC-reittiä pitkin Megavalanchen loppupisteestä, kylä on suunnilleen samalla korkeudella. Jos on ajoissa liikkeellä, loppupisteesta menee myös shuttlekyyti (bussi ajajille + rekka pyörille) hissille, joka nousee takaisin Alpe d’Hueziin.
Majoitus on peruspuitteiltaan viimeistä iltaa varten aivan loistava vaikka ranskalainen boheemius nostaa päätään yksityiskohdissa, takapihalla on reilusti tilaa huoltaa ja kuivata ajokamat. Kunhan ei välitä siitä, että keittiön kaapin ovi ei aukea ja että suihkukaapin seinästä puuttuu 25% seinää, ja niin edelleen. Kun lopun siirtymällä vielä satoi muutama pisara vettä ja illalla taivas repesi ukkoskuuron myötä, totesimme että ajoitus reissun ajeluille oli aivan loistava. Käytännössä ei tippaakaan vettä yhtenäkään ajopäivänä!
On aika pakata tavarat ja pyörät viimeistä kertaa autoon ja suunnata aamulla vuokra-auton nokka (vuokraamo ”Patrick Locations”) kohti Sveitsiä ja Geneveä. Kiitos Ranska, kiitos Alpit, hyvä Suomi!
Ajoaika: 5h 53m
Matka: 40km
Maksimikorkeus: 3333m (!!!!!)
Minimikorkeus: 718m
Nousu/lasku: 3045m
